Epävarmaa tai ei, kuntien pitäisi pystyä tekemään talouteen liittyviä suuria päätöksiä jo ensi vuoden talousarvioita laatiessaan. Talousarviossa vuodelle 2022 määritettävä veroprosentti muodostaa pohjan myös vuoden 2023 verotukselle. Päätös on hankala, eikä vähiten siksi, että sote-uudistuksen myötä hyvinvointialueille siirtyvien nettokustannusten määrään liittyy suurta epävarmuutta. Kuntakohtaisista vaikutuksista on olemassa vain karkeita arvioita ja todellisuus voi olla jotain aivan muuta. Lisäksi koronapandemian lopulliset kustannukset ja valtion niihin liittyvät korvaukset ovat vielä hämärän peitossa.
Varmaa ja myönteistä kuntien kannalta on, että jatkuvasti kasvava ja kaikkein vaikeimmin ennakoitava kuluerä siirtyy pois niiden kontolta. Etenkin ikääntyvät muuttotappiokunnat voivat hyötyä siitä, että vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyy leveämmille hartioille. Jos kunnan veropohja kuitenkin on lähtökohtaisesti heikko, tulot tuskin lähtevät rakettimaiseen nousuun sote-uudistuksen jälkeenkään. Koko julkisen sektorin näkökulmasta mikään ei muutu, ellei uudistuksella pystytä saamaan aikaiseksi tehostumista sote-sektorilla.
Varmaa on myös, että kuntien rahoituspohja muuttuu radikaalisti. Menojen ja tulojen rakenteen vaihtumisella voi olla suuri merkitys talouden pitkän aikavälin kehitykselle. Aiemmin verotulojen kannalta omavaraiset kunnat ovat sote-uudistuksen jälkeen riippuvaisempia valtionosuuksista, mikä tarkoittaa oman päätäntävallan vähenemistä. Rahoituspohjan muuttuminen voi johtaa investointikyvyn heikkenemiseen. Mahdollisuudet parantaa oman alueen elinvoimaa ja infrastruktuuria voivat rapistua, kun riittävän vuosikatteen ylläpitäminen ei enää ole kunnan omissa käsissä.
On esitetty arvioita, joissa kuntien investointitarpeet pienenisivät sote-uudistuksen seurauksena merkittävästi. Nämä arviot ovat kuitenkin liian optimistisia. Kunnille jää edelleen mittavat investointitarpeet. Uusinvestointien tarpeen lisäksi infrastruktuurissa sekä kiinteistöissä on runsaasti korjausvelkaa. Tämä korjausvelka ei soten myötä poistu, vaikka ehkä pieneneekin vähän. Lisäksi kuntien omistuksessa olevien kiinteistöjen kohtalo siirtymävaiheen jälkeen on auki. Perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon, sosiaali- ja pelastustoimen tilat siirtyvät vuoden 2023 alussa vuokrasopimuksella hyvinvointialueen hallintaan kolmeksi vuodeksi. Hyvinvointialue voi halutessaan pidentää sopimusta vuodella, mutta tämän jälkeen kunnilla ei ole tiloissa varmaa vuokralaista. Maakuntien tilakeskus Oy:n arvion mukaan kunnat hallinnoivat noin 7,3 miljoonaa neliömetriä sosiaali- ja terveyspalveluiden tiloja.
Kun hyvinvointialueet pakotetaan taloudelliseen tasapainoon, mahdolliset alijäämät jäävät kuntien maksettavaksi. Millä nämä alijäämät sitten katetaan? Sote-palvelujen poistumisen jälkeen kuntien suurimmaksi menoeräksi jää koulutus ja kulttuuri. Koulutuksesta säästäminen on kuin ampuisi itseään jalkaan, liikuntapalveluista ja kulttuurista nipistäminen taas kasvattaa terveydenhuollon kustannuksia.
Epävarmuustekijät eivät liity pelkästään talouteen. Esimerkiksi tukitoiminnoista voi olla hankalaa määrittää, mitkä toiminnot tai ketkä henkilöt siirtyvät hyvinvointialueen palvelukseen. Kunnista voi myös siirtymässä poistua osaamista, ja kuntiin jääviä toimintoja ja henkilöresursseja voidaan joutua organisoimaan uudelleen. Lisäksi viime aikoina otsikoihin noussut työvoimapula vaivaa yhä enemmän kuntia. Samaan aikaan työttömien määrää ei saada laskuun, kun työ ja potentiaalisten tekijöiden osaaminen eivät kohtaa.
Kovin mielelläni jakaisin joidenkin näkemyksen, jossa sote-uudistus tuo valoa kuntien talouden tulevaisuuteen. Sote-uudistuksen tavoiteaikataulu on tiukka ja uudistuksen jälkeiseen aikaan ulottuvia päätöksiä pitäisi pystyä tekemään jo nyt vajavaisilla tiedoilla. Pandemian tilapäisesti alleen hautaamat rakenteelliset ongelmat kuten väestön vanheneminen ja kaupungistuminen vaativat myös huomiota ja heiluttavat talouden tasapainoa. Ei ole helppo urakka kuntien viranhaltijoille ja päättäjille!
Esa Kallio
Kirjoittaja on Kuntarahoituksen toimitusjohtaja