Keväällä markkinat olivat Donald Trumpin tulliuhkailujen vuoksi aivan hermona. Maailmankaupan pelättiin suistuvan raiteiltaan ja ajavan viennistä riippuvaiset maat lamaan. Yhdysvalloissa tullien arvioitiin iskevän kuluttajiin ja kiihdyttävän inflaatiota.
Viime kuukausina markkinat näyttäisivät kuitenkin väsyneen tullien perässä panikoimiseen. Sijoittajat eivät ole enää korvaansa lotkauttaneet, vaikka kesän aikana solmituissa kauppasopimuksissa keskimääräiset tullitasot ovat jääneet selvästi odotettua korkeammiksi. Tajuavatko markkinat kenties jotain, mitä taivastelijat eivät ymmärrä?
Optimistisen narratiivin mukaan parhaat yritykset ovat elossa juuri siksi, että ne pystyvät sopeutumaan olosuhteiden muutokseen. Tullimuurit ovat vain joukko uusia rajoitteita, joiden puitteissa liiketoiminta on optimoitava uudelleen. Viime kädessä amerikkalaiset kotitaloudet maksavat tullit kohonneina kuluttajahintoina, mutta kyse on kertakirpaisusta eikä pysyvästä inflaation noususta.
Vaikka mukana on aimo annos toiveajattelua, tullipoukkoilun suhteen markkinoiden rauhoittumisen voi jotenkin ymmärtää.
Sen sijaan USA:n sisäiseen kehitykseen liittyvien riskien sivuuttaminen tuntuu oudolta. Hyökkäykset oikeuslaitosta, yliopistoja, mediaa, museoita ja ilmaisunvapautta vastaan ovat jo arkipäiväistä peruskauraa. Myös talouden keskeisiä instituutioita horjutetaan. Vyörytys keskuspankin itsenäisyyttä vastaan yltyy ja tilastoviranomaisille jaellaan potkuja hallinnolle epämiellyttävien datajulkistusten vuoksi.
Kehitys, jossa luottamus demokratiaan, talouden tunnuslukuihin sekä järkevään rahapolitiikkaan rapautuu, ei voi päättyä hyvin. Nämä riskiskenaariot ovat toki näkyneet dollarin heikkenemisenä, mutta eivät juuri muualla. Osakemarkkinat porskuttavat ja USA:n valtion lainakorot ovat pysyneet vakaina.
Markkinat tuskin voivat enää kovin kauaa lakaista poliittisia uhkakuvia maton alle, sillä demokraattisten arvojen lisäksi pelissä on myös vapaa markkinatalous. Trumpilaisessa maailmassa voittaminen on in, kilpailu out. Lojaalisuus päihittää meriitit, nollasumma-ajattelu yhteistyön.
Tuontitullienkin tarkoitus on auttaa amerikkalaisia yrityksiä nujertamaan ulkomaiset kilpailijansa. Diilit, joissa yksittäiset yritykset saavat valtiolta etuoikeuksia korvauksena erilaisista taloudellisista vastapalveluista, eivät puolestaan ole enää kaukana korruptiosta. Markkinoille tulo vaikeutuu, vahvimpien yritysten asema vankistuu ja voitot kasvavat. Kuluttajat ja taloudellinen tehokkuus kärsivät.
Euroopan ei kannata lähteä samalle tielle, vaan pyrkiä päinvastoin edistämään kilpailua. EU:n sisämarkkinoilla työsarkaa riittää kaupanesteiden purkamisessa, sääntelyviidakon karsimisessa sekä rahoitusjärjestelmän kehittämisessä. Jos tavoitteissa onnistutaan, ennen pitkää lisääntyneet kilpailumahdollisuudet houkuttelevat Eurooppaan uusia yrityksiä ja osaajia. Kasvu piristyy ja teknologinen takamatka Yhdysvaltioihin – sekä Kiinaan – supistuu.
USA:n ja EU:n välisissä kauppaneuvotteluissa EU-komissio taisikin hieman yllättää, kun se pidättäytyi tykkänään vastatulleista. Itse asiassa EU poisti amerikkalaisilta teollisuustuotteilta loputkin tullimaksut sekä avasi EU:n markkinat USA:n ruokatuonnille. EU:n kannalta nöyryyttävältä näyttänyt kauppasopu saattoikin olla piilonokkela torjuntavoitto.
Toivottavasti nämä ovat ensimmäisiä merkkejä siitä, että Eurooppa alkaa näinä synkkinä aikoina nähdä selkeämmin myös omat mahdollisuutensa. Vapaan demokratian ja markkinatalouden esitaistelijan paikka olisi nimittäin nyt auki.
