Donald Trump on transaktionaalinen presidentti, sanotaan. Transaktionaalisuudella ilmeisesti tarkoitetaan erilaisten riippuvuussuhteiden tunnistamista ja niistä syntyvän neuvotteluvoiman käyttämistä omaksi hyödyksi.
Koska Yhdysvallat on maailman suurin talous ja voimakkain sotilasmahti, ja maan presidentillä on poikkeuksellisen paljon valtaa, Valkoisen talon isännän eteen avautuu suoranainen riippuvuuksien meri. Reaalipoliittinen fakta on, että lähes kaikki maailman muut maat ovat riippuvaisia joko USA:n valtavista markkinoista tai sen tarjoamasta ydinsateenvarjosta. Monet ovat riippuvaisia molemmista.
EU taipui hyvin epätasa-arvoiseen kauppasopimukseen USA:n kanssa, koska ”transatlanttisen turvallisuusyhteistyön” varjeleminen ajaa näinä aikoina kaiken muun edelle. Samoin perustein myös puolustussotaa käyvä Ukraina joutui nielemään Yhdysvaltoja suosivan mineraalisopimuksen.
Kireässä riippuvuussuhteessa kärvistelevät myös monet kotimaan toimijat. Yliopistot ja lukuisat voittoa tavoittelemattomat järjestöt ovat riippuvaisia liittovaltion rahoituksesta. Mediatalot, pankit ja monet muut yritykset puolestaan tarvitsevat toimilupansa. Hyvin konkreettisessa riippuvuussuhteessa ovat kaikki viranomaiset, jotka presidentti pystyy erottamaan – ja myös ne, joita ei pysty (kysykää vaikka Lisa Cookilta).
Taipuminen on ymmärrettävää, mutta miksi alistumisen lisäksi painostajaa täytyy vielä palkita ylitsevuotavalla imartelulla? Eikö voitaisi vain pitää pää alhaalla, pistää nimi paperiin ja häipyä paikalta?
Kyse on dynaamisesta pelistä, josta puuttuu koordinaatio. Jos pelkää, että muut turvautuvat mielistelyyn, imartelu voi olla yksilörationaalinen valinta, jolla välttää muita kovemman kohtelun pelin myöhemmissä vaiheissa. Teknomiljardööritkin marssivat mieluummin historian väärälle puolelle fanittamaan kuin ottavat riskin joutumisesta yksin tikunnokkaan.
Todennäköisesti Trumpin omasta mielestä toimintamalli tuottaa loistavia tuloksia eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö hän jatkaisi samalla linjalla. Voi hyvin olla, että muiden pokkurointi toimii lopulta pikemminkin yllykkeenä kuin jarruna.
EU:n onkin turha kuvitella, että saavutettu kauppasopimus olisi tilanteen pysyvästi vakauttava ”lopullinen diili”. Euroopalla on kylki auki niin kauan kuin oma puolustus ei ole tarpeeksi uskottava. Ensimmäisiä merkkejä uusista painostuskierroksista on jo.
Samalla Euroopan on havahduttava maailmanpolitiikan kokonaisliikkeeseen, jossa Yhdysvaltojen painoarvo vähitellen heikkenee. Taloussuhteissa Kiina vahvistaa otettaan globaalista etelästä, mutta siellä voi avautua myös Euroopalle lisää mahdollisuuksia.
Länsiliittouman sisälläkin tapahtuu. Yliopistoväkeä, taiteilijoita ja jopa pääomaa on alkanut etsiytyä ulos Yhdysvalloista. Ei tarvitse kuin vilkaista maailman onnellisuusrankingin kärkipäätä, niin huomaa Euroopan elämänlaadullisen kilpailukyvyn olevan ihan kohdillaan. Erityisesti pohjoismaisen elämäntavan vetovoima kasvaa, kun sen vastaparina on demokratian ja sananvapauden nopea romuttuminen.
Turvallisuuspoliittinen riippuvuus Yhdysvalloista pitää EU:n toistaiseksi koukussa kiemurtelemassa, mutta pidemmän päälle myötäilevä selkään taputtelu syö liikaa eurooppalaista integriteettiä. Imartelevan kauhun tasapaino voi olla mahdollista purkaa keskinäisellä koordinaatiolla. Kanada ja Meksiko ajatusta jo mallailevat.
Kenties ennen pitkää mukaan lähtee myös eurooppalainen ”onnellisten koalitio”?
