Seutukaupunkien Suomi: kuntakentän tulevaisuuden selkäranka?

Kasvukeskusten ulkopuolinen Suomi yhdistetään usein elinvoimaisuuden haasteisiin. Laajaa pikkukuntien karttaa täplittää monimuotoinen joukko keskikokoisia seutukaupunkeja. Onko niissä ainesta seutujen Suomen elinvoiman ja palvelujen vetureiksi?

Kuntien rakennemuutos jatkuu ja kiihtyy: kasvukeskukset kasvavat, maaseutu hiljenee ja harmaantuu. Tämä visio näyttää helposti yksioikoisen synkältä tulevaisuudenkuvalta, jossa Suomen kunnat ja kaupungit jakautuvat kouralliseen elinvoimaisia voittajia ja laajaan joukkoon kiihtyvällä vauhdilla kutistuvia häviäjiä, jotka uhkaavat kadota kartalta.

Vaihtoehtojakin tuolle näkymälle on. Voiko vihreä siirtymä tarjota seutukunnille uuden mahdollisuuden? Millainen merkitys ja rooli seutukaupungeilla voisi olla kuntakentän tulevaisuuden viitoittamisessa? Haastattelimme asiantuntijoita.

Seutukaupunki – selkäranka vai väliinputoaja?

Pähkinänkuoressa seutukaupungit ovat ympäri Suomea sijaitsevia alueellisia keskuksia, mutta eivät maakuntakeskuksia. Virallista listaa näistä maakuntien “kakkos- ja kolmoskaupungeista” ei ole, mutta jotain osviittaa niiden profiilista on saatavilla. Kuntaliiton Seutukaupunkiverkostoon kuuluu 58 kaupunkia, joissa asuu yli 900 000 ihmistä ja toimii noin 100 000 yritystä. Pellervon taloustutkimuksen mukaan seutukaupunkien keskimääräinen asukasmäärä on noin 15 000 henkeä.

– Seutukaupunki on oman seutunsa elinkeinoelämän keskittymä ja palvelukeskus, verkoston puheenjohtaja, Ylivieskan kaupunginjohtaja Maria Sorvisto luonnehtii. – Ylivieskastakin löytyy paljon autokauppaa, tukkukauppaa, monen alan liiketoimintaa.

Seutukaupungit kuvaavat itseään myös teollisen Suomen “selkärankana”. Määritelmä on järkeenkäypä: seutukaupungit tarjoavat yrityksille työvoimaa, infraa ja kohtuuhintaista tilaa, mutta ilman kasvukeskusten raskaita rakenteita ja rajoitteita. Seutukaupungit pyörittävät myös monia tuonnille ja viennille keskeisiä liikenteen solmukohtia: Sorvisto mainitsee esimerkkinä Rauman ja Kemin ja näiden satamat.

– Teollisuusyhtiöt voivat usein sijoittaa pääkonttorinsa kasvukeskukseen, mutta tuotantoyksikkönsä seutukaupunkeihin. Meillä luodaan paljon arvonlisää ja bkt:ta, Sorvisto kuvaa asetelmaa.

Eroavaisuuksiakin on, hän korostaa, eikä jokainen seutukaupunki ole samasta puusta veistetty. Siinä missä Ylivieska on kaupan ja palveluiden keskus, on naapuri Nivalalla selkeä profiili vahvasti maaseutuelinkeinoihin painottuvana seutukaupunkina. Lieksan, Kuusamon ja Kalajoen kaltaiset kaupungit puolestaan ovat profiloituneet vahvasti matkailuun.

Kuntarahoituksen pääekonomisti Timo Vesala näkee seutukaupungit eräänlaisina väliinputoajina: niillä on lähialueellaan naapureitaan suurempi rooli, mutta väestöpohjan haaste vaivaa niitäkin.

– Seutukaupunkien naapureina voi olla 1 000–2 000 asukkaan pieniä kuntia, joiden kyky järjestää palveluja on hyvin rajallinen. Alueelle syntyy odotus, että seutukaupunki järjestää hyvät palvelut ja ottaa vetovastuita. Samaan aikaan nuoret ja koulutettu työvoima kuitenkin suuntaavat kasvukeskuksiin ja yliopistokaupunkeihin. Tästä syntyy ristipainetta, Vesala pohtii.

Elinvoima ei ole vain kasvukysymys

Onko seutukaupungeilla edellytyksiä kasvaa kokoaan suuremmiksi elinvoiman keskittymiksi? Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKSin toimitusjohtaja Jenni Airaksinen on syventynyt aiheeseen. Hän muun muassa kirjoitti 2024 aiheesta julkaisun työ- ja elinkeinoministeriölle kaupunkitutkija, professori Mari Vaattovaaran kanssa. Airaksinen ei arastele haastaa elinvoimakysymystä – etenkään sitä, mistä puhumme, kun puhumme “elinvoimasta”.

– Julkaisun kirjoittaminen lähti siitä, että minua ja Maria harmitti yksipuolinen elinvoimakeskustelu: kuinka elinvoimasta puhuttaessa tuijotetaan vain kasvua. Jos kasvu olisi ainoa kriteeri, meillä olisi Suomessa valtava määrä elinvoimattomia kuntia! Airaksinen avaa. Hän peräänkuuluttaa tarvetta purkaa ja rikastaa elinvoimaisuuskeskustelua.

– Elinvoima voi ja sen pitää olla myös uusiutumista. Ja se on ymmärrettävä kestävyyskysymyksenä: tämä sukupolvi ei saa syödä tulevien eväitä. Esimerkkinä hallitsematon velkaantuminen: se on tuleville kuntalaisille siirrettyä verotusta.

Airaksinen toivoo keskusteluun rohkeutta nähdä seutukaupunkien potentiaali uusin tavoin. Hän mainitsee esimerkkinä “gasellit”, nopeasti kasvavat ja ketterällä liiketoiminnalla erottuvat yritykset. Pieniin kaupunkeihin voi hyvin syntyä gaselleja, jos ne vain osataan nähdä ja niiden toiminnan edellytyksiä tukea.

– Jokainen kunta ei voi olla korkean osaamisen keskus – eikä tarvitsekaan olla. Jos kasvukeskuksessa kasvuyritykset ovat asiantuntijataloja tai ohjelmistokehitysyhtiöitä, seutukunnan tai -kaupungin gaselli voi olla hyvin konepaja tai ruuanjalostukseen keskittynyt yhtiö, Airaksinen toteaa.

Jos seutukaupungit mielivät menestyä, Sorvisto näkee tarpeen satsata jatkossakin asumisen mahdollisuuksiin. Moni seutukaupunki kärsii asuntopulasta. Esimerkkinä Sorvisto mainitsee kuntaliitoksilla kasvaneen Kurikan: vaikka paperilla Kurikan asuntotilanne näyttää hyvältä, jää tarkastelussa piiloon se, että asuntopula vaivaa kaupungin suurinta taajamaa.

– Monista kunnista puuttuu sopivaa asumista teollisuuteen tarvittavalle työvoimalle; se uhkaa muodostua kasvun pullonkaulaksi. Tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan kuntien ja valtion vuoropuhelua, mutta myös yksityistä sektoria. Ja pitää muistaa, että kello käy: jos koko ajan joudutaan painamaan jarrua, investoinnit menevät lopulta muualle.

Yhteistyötä ilman pakottavia malleja

Entä sitten tehokas julkinen hallinto ja kuntayhteistyö? Monella tapaa seutukaupungit ovat jo nykyisellään kuntayhteistyön alueellisia vetureita, Sorvisto toteaa: ne tarjoavat TE-palveluita, kansalaisopistotoimintaa, ympäristöterveydenhuoltoa ja monta muuta palvelua omia kuntalaisiaan laajemmalle väestölle.

– Ylivieskassa asuu reilut 15 000 ihmistä, mutta jätehuollossa palvelemme yli 80 000 asukkaan seutua. Seutukaupungeilla on useassa yhteistyökuviossa vastuu- tai isäntäkunnan rooli ja monista asioista kahdenväliset sopimukset.

Airaksinen pitää seutukaupunkien roolia palvelujen järjestämisessä myönteisenä niin kauan, kuin tuo yhteistyö on orgaanista. Kukaan ei halua väkinäisiä malleja, hän muistuttaa.

– Yhteistyön työntäminen narulla eteenpäin on hankalaa. Moni voi puhua yhteistyöstä kauniisti, mutta kyräily alkaa nopeasti, kun aletaan keskustella, missä kunnassa jonkin palvelupisteen lopulta tulisi sijaita.

Soteuudistus kevensi kuntien painetta, kun ikääntyvän väestön hoitovastuu siirtyi hyvinvointialueille. Kuntarahoituksen Vesala uskoo, että leveämpien harteiden tarve voi silti tulla eteen. Seutukaupunkien edessä voi olla lisääntyvää vastuunottoa esimerkiksi opetuksessa.

– Julkisen talouden haasteet ovat nyt todella suuria ja ne tulevat tavalla tai toisella koskemaan kuntatalouttakin. Valtion työkalu voi olla jossain vaiheessa sama kuin soteuudistuksessa ja TE-palveluissa: tietylle tehtävälle halutaan tietynsuuruinen väestöpohja. Tässä seutukaupunkien edessä olisi laajemmat vastuut tilanteessa, jossa tulopohja on haaste.

Tasan ei käy onnen lahjat: vihreän siirtymä aalto nostaa pinnalle vain kourallisen

Airaksinen haluaa seutukaupunkien keksivän omat narratiivinsa uudelleen. Kuntayhteistyön vetureja ja julkisten palvelujen keskittymiäkin ne voivat olla, mutta niihin seutukaupungin rooli ei voi jämähtää:

– Tulevaisuutta ei kannata yrittää rakentaa vanhan ajan julkisen palvelukeskittymän ja palvelukaupungin varaan, vaan tarvitaan erilaista toimeliaisuutta: tapahtumia, kulttuuria, kiinnostavaa vapaa-aikaa, elinkeinoelämää – ja sitten myös julkiset palvelut. Seutukaupunkien kuuluu olla paikkoja, joissa on monenlaista toimeliaisuutta, ei vain TE-toimisto ja terkkari.

Esimerkkinä hyvästä oman narratiivin oivaltamisesta Airaksinen mainitsee Inarin, joka syrjäisestä ja etäisestä sijainnistaan huolimatta ei ole näivettynyt, vaan pikemminkin haasteena on ollut asunto- ja työvoimapula. Inarin entinen kunnanjohtaja Toni K. Laine sanoi kerran, että he ovat tuotteistaneet kolme asiaa, joita heillä riittää: kylmyyden, tyhjyyden ja pimeyden.

– Kylmyys on houkutellut Inariin automerkkien kylmätestauskeskuksia. Tyhjyys on haluttu säilyttää kaivosteollisuuden ja tuulivoiman houkuttelun sijaan, koska matkailuelinkeino elää koskemattomasta luonnosta. Pimeys on toinen matkailuvaltti, koska pohjoisessa voi aidosti nähdä revontulet. Tästä voi ottaa mallia: jokaisen seutukaupungin tulisi miettiä, mikä on se meidän kylmyytemme, tyhjyytemme tai pimeytemme.

Osalle pienempiäkin seutukuntia on jaettu valmiiksi käteen maantieteellinen valttikortti, Vesala muistuttaa. Fingridin rakenteilla oleva 400 kilovoltin kantaverkko avaa mahdollisuuksia kunnille, joilla on paljon liityntäkohtia verkkoon. Pohjoisessa tämä tulevaisuus näyttää datakeskuksilta, länsirannikolla vihreän siirtymän investoinneilta.

– Seuduilla, joilla on tarjota sekä halpaa maata, valmiiksi luvitettua puhdasta energiaa että hyvät sähkönsiirtoyhteydet, vaakakuppi kääntynee haasteista huolimatta positiivisen puolelle, Vesala arvioi. Hän uskoo näiden mahdollisuuksien nostavan ehkä “parinkymmenen” kunnan osaketta merkittävästi. Koko Suomen kannalta haaste on, miten menestys saataisiin jaettua tasaisemmin:

– Ei voi olla ihan niinkään, että yksi kunta elää pelkillä kiinteistöverotuloilla samaan aikaan, kun naapurikunnan koulussa joudutaan puolittamaan pyyhekumeja.

Sorvisto allekirjoittaa vihreän siirtymän mahdollisuudet: hänen mukaansa moni seutukaupunki kilpailee Suomen tuulivoimaisimman kunnan tittelistä. Maantieteen haasteet ovat kuitenkin yhtä todellisia:

– Kunta voi aktiivisuudellaan mahdollistaa ja houkutella investointeja. Mutta jos esimerkiksi riittävää sähköinfraa ja siirtoyhteyksiä ei kunnan lähellä ole, se rajoittaa paljon: aktiivisuus ei tuossa kohtaa muuta realiteetteja.