Vaalikampanjassaan Donald Trump lupasi lopettaa sotia ja alentaa amerikkalaisten elinkustannuksia. Nyt presidenttinä hän on kuitenkin ollut aloittamassa sotaa, joka uhkaa suistaa maailmantalouden energiakriisiin ja kääntää elinkustannukset rajuun nousuun myös Yhdysvalloissa.
Trumpin hallinnon tapauksessa puheiden ja tekojen ristiriidassa ei ole mitään uutta. Pelkästään puheiden sisältö saattaa muutamassa tunnissa muuttua täysin päinvastaiseksi – joskus jopa saman lehdistötilaisuuden aikana. Kun lausunnoilla ei ole totuusarvoa, saati moraalista kompassia, politiikka alkaa näyttää käsiohjatulta improvisaatiolta vailla johdonmukaista linjaa.
Päivittäisen kohinan taustalta voi silti yrittää löytää politiikan suuntaa selittäviä motiiveja. Haastattelin jokin aika sitten Kuntarahoituksen Huomisen Talous -podcastiin konsulttiyhtiö Economic Security Forumin toimitusjohtaja Mikael Wigelliä. Hänen geotaloudellinen ajattelunsa ja ”strategisen kapitalismin” käsitteensä avaavat yhden mahdollisen näkökulman Trumpin hallinnon toimintalogiikkaan.
Strategisessa kapitalismissa on pohjimmiltaan kyse riippuvuussuhteiden hallinnasta. Liian suuret riippuvuudet luovat haavoittuvuuksia, joihin viholliset voivat iskeä. Yhdysvaltojen ja Kiinan suurvaltakilpailussa erilaisten riippuvuuksien tunnistaminen ja hyväksikäyttö ovat nousseet mittelön keskeiseksi elementiksi.
Vielä vuosi sitten Trump piti muiden maiden riippuvuutta USA:n kuluttajamarkkinasta tärkeimpänä vipuvartenaan haalia Yhdysvalloille taloudellisia etuja. Monien kumppanien kohdalla järkeily näyttikin toimivan (muun muassa EU ja Japani), mutta ei Kiinan, joka vilautti nopeasti omia muskeleitaan. Kiina uhkasi asettaa laajoja vientirajoituksia harvinaisille maamineraaleille, joiden louhinnassa ja prosessoinnissa se on ylivoimainen markkinajohtaja. Nämä mineraalit ovat kriittisiä raaka-aineita monilla teollisuudenaloilla, esimerkiksi kulutuselektroniikassa, autoteollisuudessa, puolustus- ja ilmailuteknologiassa sekä aurinko- ja tuulivoimayksiköiden valmistuksessa.
USA:n ja Kiinan välisessä suurvaltakilpailussa päähuomio onkin siirtynyt tullipolitiikasta raaka-aineriippuvuuksien hallintaan. Trumpin hallinto on oivaltanut, että yksi Kiinan keskeinen haavoittuvuus liittyy energiahuoltoon. Kiina on uusiutuvassa energiassa teknologiajohtaja, mutta on silti hyvin riippuvainen fossiilisesta tuontienergiasta, erityisesti Persianlahden öljystä ja kaasusta. Yhdysvallat puolestaan on energian suhteen omavarainen ja maailman suurin öljyn ja maakaasun tuottaja.
Trumpin transaktionaalisessa maailmankuvassa USA:n suurvaltapolitiikka saattaa typistyä varsin yksinkertaiseen sapluunaan: Kaikki, mikä 1) vahvistaa amerikkalaisten vaikutusvaltaa maailmanlaajuisten fossiilienergiavarojen hyödyntämisessä tai 2) vähentää riippuvuutta kiinalaisista maamineraaleista, auttaa Yhdysvaltoja pysymään suurvaltakilpailussa niskan päällä.
Nämä kaksi argumenttia voivat tarjota yllättävän johdonmukaiset perustelut Yhdysvaltojen viime aikojen ulkopoliittisille operaatioille:
- Venezuela & Iran: Kiina on tuonut suunnilleen viidenneksen tarvitsemastaan öljystä Venezuelasta ja Iranista. Vuodenvaihteen salamaoperaatiossa Trump otti Venezuelan öljyntuotannon epäsuorasti hallintaansa ja saattoi yrittää samaa myös Iranissa. Operaatioiden seurauksena Yhdysvaltain vaikutusvalta Kiinan keskeisillä intressialueilla on oleellisesti kasvanut.
- Grönlanti: Tanskalle kuuluvan Grönlannin havittelemiseen Trumpilla on kaksinkertainen geopoliittinen motiivi, sillä saarella on runsaasti sekä tunnettuja fossiilienergiavaroja että harvinaisia kaivannaisia.
- Venäjän myötäily: Perimmäinen syy, miksi Trump painostaa Ukrainaa nopeaan rauhaan Venäjän kanssa, saattaa sekin liittyä strategiseen kapitalismiin. Yhdysvallat yrittää koukata Kiinan selustaan kasvattamalla amerikkalaisyritysten roolia Siperian massiivisten energia- ja raaka-ainevarantojen hyödyntämisessä. Ensin vain pitäisi saada syy (=rauha) luopua Venäjän vastaisista talouspakotteista.
Edellä kuvatut selitykset Trumpin ulkopolitiikalle ovat niin kyynisiä, historiattomia ja liittolaisuussuhteita halveksuvia, että pahaa tekee. Silti motiivien merkitystä ei voi sivuuttaa. Ikävän loogisesti niistä nimittäin voi johtua myös Trumpin hallinnon penseä suhtautuminen ilmastonmuutoksen torjuntaan. Kuten myös henkensä hädässä taistelevan Ukrainan pakottaminen sille epäedulliseen ”mineraalisopimukseenkin”.
