Viitisen vuotta sitten valtiovarainministeri Matti Vanhanen esitti ministeriönsä virkamiehille kysymyksen: onko Suomi enää Pohjoismaa? Vanhasen kysymys on edelleen kiusallisen ajankohtainen. Katsoipa melkein mitä tahansa makrotalouden tunnuslukua, Suomi jää muista Pohjoismaista jälkeen.
Pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannatus on Suomessa vankkaa, mutta sen palvelulupaukset on jatkossa sovitettava paremmin taloutemme kantokyvyn raameihin. Vasemmistoliittoa lukuun ottamatta kaikkien eduskuntapuolueiden viime kuussa yhteisesti sopima velkajarru tunnustaa tämän sovitustyön välttämättömyyden.
Velkajarrun tavoitteena on sitouttaa tulevat hallitukset – vuodesta 2033 alkaen lain velvoittamana – pyrkimykseen alentaa Suomen julkisen velan bkt-suhdetta, ensin EU-sääntöjen mukaiseen 60 prosenttiin ja lopulta pohjoismaiselle 40 prosentin tasolle. Velkajarrun numeerisissa säännöissä velkasuhdetta tulisi alentaa keskimäärin 0,75 prosenttiyksikköä vuodessa ja julkisen talouden vuotuinen alijäämä saisi olla enintään 2,5 prosenttia bkt:sta.
Velkajarrua on laajasti kiitelty mutta myös arvosteltu. Kritiikkiä on esitetty muun muassa siitä, että se luo kansalliselle finanssipolitiikalle tarpeettoman kireän pakkopaidan. Velkajarrussa määritelty alijäämän enimmäisraja onkin EU:n budjettisäännön kolmen prosentin rajaa tiukempi, mutta alijäämäsäännöllä tuskin on kovinkaan suurta merkitystä. Velkasuhteen 0,75 prosenttiyksikön alenemistavoite nimittäin edellyttänee joka tapauksessa selvästi 2,5 prosenttia pienempää alijäämää.
Velkasuhde voi alentua vain sillä edellytyksellä, että julkinen velka kasvaa hitaammin kuin nimellinen bkt. Näköpiirissä olevalla väestörakenteella 3,0–3,5 prosentin keskimääräinen nimelliskasvu – 1,5 prosentin reaalikasvu yhdistettynä 1,5–2,0 prosentin inflaatioon – olisi Suomelle jo hyvä saavutus. Tällöin julkinen velka saisi laskennallisesti kasvaa korkeintaan 2,2–2,7 prosentin vauhdilla, jotta velkasuhde alenisi 0,75 prosenttiyksiköllä vuodessa. Nykyisellä velkatasolla tämä tarkoittaisi 2,0–2,4 prosentin vuotuista alijäämää suhteessa bkt:een.
Lisäksi on huomioitava, että eläkeyhtiöt ja muut sosiaaliturvarahastot tuottavat julkiseen talouteen ylijäämää noin yhden prosentin verran vuodessa. Näitä ylijäämiä ei kuitenkaan voida käyttää valtion ja kuntien alijäämien katteeksi. Siksi koko julkisen talouden enimmäisalijäämästä on puhdistettava näiden rahastojen vaikutus pois, jolloin velkasuhteen tavoitellun alenemisvauhdin sallima alijäämä painuu käytännössä arviolta 1–1,5 prosentin tuntumaan.
Tekemistä riittää monella rintamalla. Julkisen talouden alijäämän bkt-suhde lienee tänä vuonna 4,5 prosentin paikkeilla. Velkajarrun tavoitteiden mukaan siitä pitäisi siis höylätä kolmisen prosenttiyksikköä pois, mikä tarkoittaa noin yhdeksää miljardia euroa. Sopeutustarve on vieläkin suurempi, jos Suomen nimellinen trendikasvu jää yllä oletettua 3,0–3,5 prosentin vauhtia hitaammaksi. Kyseiseen oletukseen on jo leivottu sisään varsin paljon odotuksia kasvun vahvistumisesta. Vuoden 2010 jälkeen Suomen keskimääräinen nimelliskasvu on ollut vain 2,8 prosenttia.
Onneksi on perusteltua odottaa, että viimeisen 15 vuoden korpivaellus alkaa taloudessa pikkuhiljaa helpottaa. Finanssikriisin jälkeen taantumat ovat olleet poikkeuksellisen pitkiä ja raastavia, ja ne ovat vieneet puhtia myös lyhyeksi jääneiltä nousukausilta. Paljolti kyse on ollut teollisuutemme kruununjalokivien himmenemisestä, kuten Nokian ja paperiteollisuuden merkityksen hiipumisesta. Osansa on ollut myös maantieteellä, Suomen korkoherkkyydellä sekä silkalla huonolla tuurilla, kun useita talouteen vaikuttavia shokkeja on realisoitunut päällekkäin.
Ei kasvun vauhdittuminen silti mikään automaatio ole. Julkisen talouden sopeutuksessa ja rakenteellisissa kasvutoimissa joudutaan etenemään hyvin kapeaa käytävää vatsa sisässä. Leikkaukset ja veronkorotukset on valittava niin, että ne heikentävät tulevaisuuden kasvupotentiaalia mahdollisimman vähän. Vastaavasti kasvutoimilla ei juuri ole varaa kasvattaa alijäämiä.
EU-tasolla sääntelyn purkaminen ja sisämarkkinoiden integraation syventäminen ovat matalalla roikkuvia hedelmiä, jotka maksavat vähän, mutta voivat oleellisesti parantaa Euroopan kilpailukykyä. Samassa hengessä kannattaa Suomessakin elvyttää hiipumaan päässeitä norminpurkutalkoita.
Kevyempi sääntely tietysti nostaa yhteiskunnan riskitasoa, mutta paluuta Pohjoismaaksi taitaa olla turha haikailla, jos emme uskalla ottaa vähän enemmän riskiä.
