Väestön ikääntyminen, kaupungistuminen, osaajapula ja työttömyys nakertavat kovalla kädellä kuntien taloutta. Moni Suomen kunnista tekee jatkuvasti alijäämäisiä tilinpäätöksiä, eikä pikaista helpotusta ole näkyvissä.
Paljon puhutaan esimerkiksi tarpeesta kirittää kuntien välistä yhteistyötä, mutta miten se voisi käytännössä onnistua nykyistä paremmin? Keskustelimme kuntien nykytilanteesta valtiovarainministeriön kunta- ja aluehallinto-osaston johtajan Jani Pitkäniemen kanssa. Pitkäniemi vieraili helmikuussa Kuntarahoituksen Huomisen talous -podcastissa.
Kuntien välistä yhteistyötä tehdään toki jo nykyisin paljon. Pitkäniemi antaa esimerkiksi lakisääteiset sairaanhoitopiirit, toisen asteen koulutuksen ja elinkeinoelämän kehittämiseen liittyvän yhteistyön.
– 2000-luvun alkupuoliskolla alettiin säätää vähimmäismääriä niin sote-alueisiin kuin esimerkiksi ammatilliseen opetukseen. Maakuntatason esimerkkejä taas ovat viime vuosina muodostetut sote-kuntayhtymät ja maakuntien liittojen kautta tapahtuva yhteistyö. 15–20 viime vuoden aikana ollut monella rintamalla liikettä vahvemman yhteistyön suuntaan, hän sanoo.
Sote-uudistus on pitkään dominoinut julkista keskustelua. Pitkäniemi nostaisi nyt keskustelun ytimeen myös opetukseen ja koulutukseen liittyvät asiat, puhuttiin sitten pelkästään kuntien välisestä yhteistyöstä tai esimerkiksi syntyvyyden laskun vaikutuksista kuntien kokonaistilanteeseen.
– Suomessa on yhä enemmän kuntia, joissa syntyy alle koululuokallinen lapsia. Toisaalta on useita suhteellisen pieniäkin naapurikuntia, joissa kaikissa on oma lukio. Herää kysymys, onko oma koulu aina optimaalinen ratkaisu palvelujen laadun tai yhteiskunnan rahankäytön näkökulmasta.
On kyettävä tarvittaessa miettimään tapoja, joilla kunnat pystyisivät yhdistämään voimansa.
– Helsingin kaltaisissa kasvukeskuksissa tällaisen pohtiminen voi kuulostaa hassulta, mutta se on arkea monella alueella maassamme. Toisaalta oppilasmäärien lasku ja kouluverkkokysymykset ovat likipitäen kaikkien alueiden ja kuntien haaste, Pitkäniemi muistuttaa.
Hänen mielestään niin sanottu one size fits all -ajattelu on liian vahvasti vallalla Suomessa.
– Se ei enää pidemmän päälle toimi. Kasvavien kaupunkien ongelmat ovat aivan erilaisia kuin kutistuvien paikkakuntien ongelmat lähtöisin niinkin arkisesta asiasta kuin koulumatkojen pituudet tai osaavan työvoiman saatavuus.
Lisää digiä, vähemmän kuppikuntia
Pitkäniemen mukaan Suomella ei ole varaa kouluttaa supistuvia ikäluokkia epätasaisesti.
– Nyt tuntuu, että keskustelu menee vähän liiaksi vallitsevien rakenteiden suojiin, kun tarvittaisiin yhteistä dialogia ja avointa päätöksentekoa. Samalla pitäisi pohtia kuntien houkuttelevuutta työnantajana, hän sanoo.
Se, saadaanko kouluihin ylipäänsä riittävästi päteviä opettajia tai esimerkiksi yläkouluun valinnaisaineisiin, on entistäkin merkittävämpi kysymys jatkossa.
– Myös annettujen opetustuntien määrässä on havaittu yllättävän suuria eroja paikkakuntien ja koulujen välillä.
Siilolähtöisestä ajattelusta kannattaisi pyrkiä pois: Suomessa ajatellaan liian usein, että on valtio, on jatkossa maakunta, ja on kunta – kaikki omissa poteroissaan.
– Mitä kaikkea niiden yhdyspinnoissa pystyttäisiinkään tekemään jatkossa yhdessä? Myös digiaika pitäisi nähdä mahdollisuutena yhteistyölle.
Moni kunta kamppailee tilanteessa, jossa nuorten määrä vähenee ja vanhusten kasvaa. Tämä kannattaa huomioida etenkin kuntien investoinneissa, joissa puhutaan useiden kymmenien vuosien vaikutusajasta.
– Tilojen monikäyttöisyys on välttämätöntä tuollaisissa kunnissa. Pitää miettiä, mitä kannattaa rakentaa mihinkin.
Pitkäniemen mietteitä kuntien näkymistä voit
kuunnella Huomisen talous -podcastissa:
Teksti: Pihla Hakala
Kuva: Markus Hyvärinen