Trump sieppaa Venezuelan diktaattorin, muttei varsinaisesti edistä maan hallinnon demokratisoitumista. Trump usuttaa oikeuslaitoksen keskuspankin johtajien kimppuun kaukaa haetuilla verukkeilla. Trump ilmoittaa haluavansa liittää Tanskalle kuuluvan Grönlannin osaksi Yhdysvaltoja ja siinä sivussa uhkaa kahdeksaa Euroopan maata rangaistustulleilla.
Liittolaiset pöyristyvät, senaattorit nikottelevat, pörssikurssit laskevat. Trump pakittaa rajuimmista uhkauksistaan. Kauhuskenaario vältetty. Markkinat rauhoittuvat. There’s nothing to see, please disperse!
Näin yksinkertaistako se on? Markkinareaktioiden pelko, republikaanien sisäinen oppositio ja liittolaismaiden vastatoimet (tässä järjestyksessä!) jarruttavat Trumpia juuri sen verran, että paranoidinen nousukausi voi jatkua?
Ainakaan Kanadan pääministeri Mark Carney ei enää moiseen tuudittaudu. Hän ei säästellyt sanojaan kuvaillessaan Maailman talousfoorumissa Donald Trumpin aiheuttamia ”murtumia” kansainvälisissä suhteissa.
Rahoitusmarkkinat eivät yleensä ole kovin hyviä hinnoittelemaan paradigmamuutoksia. Siksi markkinoiden näkymät ovat nyt huomattavasti aiempaa epävarmemmat. Jo vuosi sitten luottamus sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen horjui, mutta nyt Pax Americana taitaa olla kokonaan menetetty.
”Amerikkalainen rauha” on ollut eräänlainen kirjoittamaton sopimus Yhdysvaltojen ja sen liittolaismaiden välillä. Tunnustamalla USA:n hegemonisen johtajuuden muut maat ovat saaneet Yhdysvalloilta sotilaallista turvaa sekä hiljaisen lupauksen, ettei USA käytä valta-asemaansa liittolaistensa taloudelliseen riistoon.
Sopimus on ollut Yhdysvalloille hyödyllinen. Se on kyennyt ylläpitämään globaalia johtajuuttaan pienemmällä sotavoimalla kuin ilman tottelevaista liittolaisverkostoa olisi ollut mahdollista. Dollarin valta-asema puolestaan on taannut amerikkalaisille täysin ylivertaisen kyvyn kuluttaa ja velkaantua.
Aluksi näytti, ettei Trump pyri romuttamaan koko diiliä, vaan ainoastaan päivittämään sen ehtoja. Jo pitkään on tiedetty, että maailmanpoliisina toimiminen on käynyt jopa USA:n resursseille raskaaksi. Siksi Euroopan ja muiden liittolaisten on haluttu lisäävän panostuksiaan yhteisen turvallisuuden eteen. Argumentti on saanut monilta ymmärrystä, vaikka Trumpin tyyli ajaa asiaa herättääkin närkästystä.
Alkuvuoden tapahtumien perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että taakanjako on vain välitavoite. Trumpin ideologian ytimessä on aito halu päästä eroon liittolaisuussuhteista sekä niitä tukevista kansainvälisistä organisaatioista. Hänen maailmankuvassaan suurvallat määrittelevät omat etupiirinsä ja keskittyvät niiden dominointiin. Muu on ajan ja rahan haaskausta.
Euroopan kannalta kyse on valtavasta muutoksesta. Yhdysvaltain turvatakuut ovat tarjonneet Euroopan ympärille niin syvän vallihaudan, että täällä on voitu laiminlyödä sotavoimia ja keskittyä hyvinvointiyhteiskunnan muihin tarpeisiin. Nyt tuo vallihauta on nopeasti kuivumassa ja veden alta paljastuu ruostuneita tykinpiippuja.
On ymmärrettävää, että Eurooppa haluaisi pitää kiinni vanhasta maailmanjärjestyksestä. Ei ole helppoa myydä uusia prioriteetteja äänestäjille.
Silti eurooppalaisten johtajien pehmeys Trumpin tölväisyjen edessä on ollut monelle hämmentävää seurattavaa. Miksi Kanada ja Meksiko laittavat paljon tiukemmin hanttiin, vaikka niiden riippuvuus Yhdysvaltojen taloudesta on huomattavasti Eurooppaa suurempi eikä niiden sotilaallinen kyvykkyyskään ole vastaavalla tasolla?
Venäjän uhka tuskin yksistään selittää varovaista retoriikkaa. Alun perinhän Euroopan yhdentyminen – Yhdysvaltojen tukemana – oli rauhanprojekti, jonka nimenomaisena tarkoituksena oli hillitä Keski-Euroopan mahtimaiden keskinäistä kyräilyä ja kilvoittelua. Jos USA vetäytyy, kumpaa pelkäämme lopulta enemmän, Venäjää vai omaa eripuraisuuttamme?
Lisää aiheesta
Oliver Blanchard puolesaan on argumentoinut kiinnostavasti, miten eurobondit voisivat olla merkittävä palanen Euroopan strategisen autonomian vahvistamista.
