Omalla tavallaan on ikävä aikaa, jolloin poliitikoilla oli tapana puhua jakovarasta. Käsite nostatti verenpainetta, mutta se kuitenkin kertoi yhteiskunnallisesta mielentilasta, jossa vielä uskallettiin luottaa tulevaan. Talouskasvu oli ripeää ja piti velkasuhteen aisoissa jakopolitiikasta huolimatta. Sitten tuli finanssikriisi, Nokian romahdus, eurokriisi ja Krimin miehitys. Sekä salakavalimpana kaikista suurten ikäluokkien eläköityminen, mikä sysäsi huoltosuhteen pitkäkestoiseen nousuun.
Menetetty vuosikymmen ja ikäpyramidin muuttuminen soufflén malliseksi johtivat mentaaliseen muutokseen, jossa kansakunnan kollektiivinen pelirohkeus ei ole enää entisensä. Suomi on kipsissä. Ihmiset pelkäävät, että kakku on huomenna entistä pienempi, ja ryhmittyvät puolustamaan omaa siivuansa.
Oireilu saa monia muotoja: Opiskelumotivaatio on vähentynyt. Syntyvyys laskee. Vanhasta halutaan pitää kiinni, oli sitten kyse metsähakkuista tai terveysasemista. Resurssipula on päivän sana, mutta edes velkaraha ei auta, jos ei ole tekijöitä. Puuttuu hoitajia, erityisopettajia, sotilaita – you name it. Vaatimukset investoinneista ja innovaatioista kuulostavat abstraktilta hölinältä, jota median puhuvat päät jankuttavat. Käteen näyttää jäävän lähinnä riitelyä tunnin junista.
Sitä kyllä vatvotaan, kenen siivua leikataan ja kenen varjellaan, mutta visio talouskasvusta jää torsoksi. Valtio ei voi ihmisten puolesta tehdä työtä tai yrittää, mutta menestymisen edellytyksiä se voi pyrkiä parantamaan. Kyse ei ole yksittäisistä täsmätuista tai markkinoiden ohjailusta vaan perustan vahvistamisesta. Pitkän päälle talouden potentiaali on yhtä kuin osaaminen x työvoima. Aika paljon kannattaisi pistää paukkuja siihen, että Suomen nyykähtävällä trendillä oleva koulutustaso saadaan käännettyä uuteen nousuun. Ja on työvoiman saatavuuden turvaamisessakin tekemistä.
Pelkkä potentiaalin vahvistaminen ei tietenkään vielä riitä. Kasvumahdollisuudet on kyettävä myös ulosmittaamaan. Viimeisen 15 vuoden aikana on kyllästymiseen asti kuultu, miten Suomi alisuoriutuu, varsinkin muihin Pohjoismaihin verrattuna. Emme saa koneesta kaikkia tehoja irti. Saappaat juuttuvat betoniin.
Yleensä taloutta eteenpäin vievä virta syntyy omistaja-arvon maksimoinnista ja kilpailusta. Voisiko alisuorittamisen yksi selitys olla, että vapaasti hengittävää markkinadraivia on meillä yksinkertaisesti liian vähän? Ehkä osittain kyse on mentaaliseen kipsitilaan liittyvästä takaisinkytkennästä: olematon kasvunäkymä ei houkuttele markkinoille uusia haastajia, ja jos ei ole kirittäjiä, tuottavuuskehitys latistuu.
On siinä päättäjillä ja kilpailuviranomaisilla miettimistä, miten Suomen talousmalliin saisi pakattua lisää markkinataloutta. Aihe sopisi mainiosti myös presidentti Niinistön ehdottaman ”taloustyöryhmän” agendalle, mikäli moinen kollegio joskus perustetaan.
