On oikeastaan vähän hassua, että hallituksen onnistumista mitataan näin voimakkaasti yhden numeron kautta. Muutaman vuoden sihdillä nimittäin suhdannevaihtelu ja työmarkkinakierrokset luultavasti vaikuttavat työllisyyskasvuun paljon enemmän kuin hallituksen politiikkatoimet. Toisaalta konkreettinen tavoite sparraa ja tuo kaivattua ryhtiä poliittiseen päätöksentekoon: ilman kuukausittaista työllisyysasteen desimaaliseurantaa ei ehkä olisi riittävää painetta työllisyystoimien aikaansaamiseksi.
Todellisuudessa 75 prosentin työllisyysasteeseen pääseminen tismalleen vuoteen 2023 mennessä ei ole mikään ratkaiseva kohtalonkysymys. Paljon tärkeämpää on pyrkiä varmistamaan työllisyysasteen kestävä nousu pitkävaikutteisilla toimilla. Tarve saada työllisyysaste nousemaan nimittäin liittyy ennen kaikkea talouden pitkän aikavälin haasteisiin. Väestö ikääntyy ja työikäisten suhteellinen osuus laskee, mihin oikeastaan koko kestävyysvajekin kulminoituu. Suppenevasta työikäisten joukosta entistä useamman tulisi olla töissä, jotta hyvinvointipalvelujen ja eläkkeiden rahoituskuorma ei kävisi yhtä työllistä kohden liian raskaaksi.
Tulevina vuosikymmeninä työllisyydessä onkin juostava paljon kovempaa, jotta pysyisimme edes paikallamme. Pelkästään taloudellisen huoltosuhteen (ei-työllisten määrä sataa työllistä kohden) vakiinnuttaminen nykytasolleen edellyttää työllisyysasteen oleellista nousua – vuosisadan jälkipuoliskolla pitäisi päästä selvästi yli 80 prosentin. Vanhushuoltosuhteen tuntuva nousu tosin kasvattaa ikäsidonnaisia menoja niin paljon, että nykyisenkaltaisten palvelujen turvaamiseksi todennäköisesti tarvittaisiin vielä tätäkin voimakkaampaa työllisyyskasvua.
Rakenteellisen työttömyyden alentaminen vaatii kohtaanto-ongelmien ratkaisua
Työllisyysasteen kestävään nousuun ei ole olemassa yhtä viisasten kiveä, vaan tarvitaan runsaasti erilaisia uudistuksia monella rintamalla. Viime vuosikymmeninä työmarkkinoidemme niin kutsutut kohtaanto-ongelmat ovat selvästi pahentuneet: meillä on samanaikaisesti työvoimapulaa ja eurooppalaisittain verrattain korkea työttömyys.
Kohtaanto-ongelmat liittyvät ainakin osaamiseen, alueelliseen liikkuvuuteen ja kannustimiin.
Osaaminen
Pitkällä aikavälillä osaamiseen panostaminen on kaikkein tärkeintä paitsi työllisyysasteen myös tuottavuuskehityksen kannalta. Korkeakoulujen perusrahoitusta onkin jo päätetty vahvistaa, ja myös ammatilliseen koulutukseen panostetaan. Lisätoimia kuitenkin tarvitaan, jotta saamme suomalaisten keskimääräisen koulutustason nousemaan takaisin OECD-maiden kärkikastiin. Myös oppisopimusjärjestelmän ja muuntokoulutuspolkujen kehittämisessä olisi tärkeää edetä.
Osaamisen vahvistamiseen voidaan laskea myös syrjäytymisen ehkäisy, jota oppivelvollisuuden pidentämisellä tavoitellaan, sekä esimerkiksi nuorten mielenterveyspalveluihin panostaminen. Meillä ei ole varaa menettää tuhansia nuoria aikuisia eläkkeelle – ja tuskinpa eläköityminen mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien tilannetta pitkässä juoksussa edes auttaa. On huolehdittava, että oppimispolkujen päät pysyvät eri elämäntilanteissa auki.
Liikkuvuus
Työvoiman liikkuvuutta voidaan edesauttaa muun muassa varmistamalla asuntotarjonnan riittävä kasvu voimakkaimmin kasvavilla kaupunkiseuduilla. Liikenneinfran perusparannukset ja kehittäminen voivat myös tukea liikkuvuutta.
Kannustimet
Työn tekemisen kannustimista ja tuloloukkujen purkamisesta puhutaan paljon, mutta konkreettisia uudistuksia on erittäin vaikea toteuttaa. Kannustimissa on yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että työn tuottaman hyvinvoinnin pitäisi olla riittävästi suurempi kuin hyvinvointi, jota työttömänä tai työvoiman ulkopuolella on mahdollista ylläpitää. Palkkatason tulee pitkällä aikavälillä perustua työn tuottavuuteen, joten hyvinvointieroa työllisten hyväksi ei voida palkkoja keinotekoisesti nostamalla kestävästi kasvattaa. Työttömyysturvan ja muiden sosiaalietuuksien leikkaaminen kyllä lisäisi työllisen ja työttömän hyvinvointieroa, mutta yhteiskunnan vähempiosaisten toimeentulon heikentäminen on eettisesti hankalaa.
Tuloloukut syntyvät yleensä siitä, että työtulojen kasvaessa erilaiset sosiaalietuudet vähenevät varsin nopeasti. Tämän ”työllistymisveron” vuoksi käteen jäävät nettotulot saattavat työllistymisen myötä kasvaa vain hyvin vähän. Mikäli sosiaalietuja ei haluta leikata, ainoa keino lievittää työllistyvän tuloloukkua on ”verottaa” etuudet loivemmin pois työtulojen kasvaessa. Sosiaalietuuksien ulottaminen aiempaa korkeammille työtuloille tulisi kuitenkin yhteiskunnalle hyvin kalliiksi, eikä Suomella näillä näkymin ole siihen varaa.
Kauan kaivattu sosiaaliturvan kokonaisuudistus on erittäin vaikea toteuttaa, koska siihen kohdistuu niin monenlaisia odotuksia. Niistä kolme keskeisintä ovat:
- Uudistus ei saa heikentää perusturvan tasoa,
- Sen pitää lisätä työn vastaanottamisen kannustimia,
- Se ei saa lisätä julkisen talouden alijäämää.
Kyseessä on trilemma: kolmesta tavoitteesta on samanaikaisesti mahdollista toteuttaa korkeintaan kaksi.
Maahanmuutto on osa ratkaisua – kotoutuksessa on pystyttävä parempaan
Vaikka edellä kuvatuissa uudistuksissa onnistuttaisiinkin odotettua paremmin, yli 80 prosentin työllisyysasteeseen yltäminen on silti erittäin kova tavoite. Moisiin lukemiin ei ylipäätään ole kovinkaan monessa maassa päästy. OECD:n mukaan haamurajan ylittävät tällä hetkellä ainoastaan Islanti ja Sveitsi. Lienee realismia tunnustaa, että työllisyysasteen nostaminen pysyvästi yli 80 prosenttiin tuskin omin voimin onnistuu. Tarvitsemme kipeästi myös työikäisten maahanmuuttoa.
Näine tarpeinemme emme suinkaan ole yksin. Demografinen vastatuuli pyyhkäisee tulevina vuosikymmeninä lähes kaikkien kehittyneiden maiden yli, ja kansainvälinen kilpailu osaavasta työvoimasta kiristyy. Toki Suomella on tarjota liuta positiivisia kilpailutekijöitä, kuten turvallisuus, puhtaus ja toimivat yhteiskunnan palvelut, mutta takamatkaa luovia tekijöitäkin on paljon. Olemme pieni, suhteellisen syrjäinen markkina-alue, joka ei koulutetun ihmisen näkökulmasta varmaankaan koskaan voi tarjota yhtä laajalla skaalalla uramahdollisuuksia kuin esimerkiksi Keski-Euroopan työmarkkinat. Muuttokynnystä nostaa myös omintakeinen ja vaikeasti opittavissa oleva kieli.
Siksi tarvitsemme maahanmuuttostrategian eli vision konkreettisista toimenpiteistä ulkomaisten osaajien houkuttelemiseksi. Tarvitsemme myös maassapitostrategian, jolla pyrimme edesauttamaan sekä kotimaisen että ulkomaisen työvoiman pysymistä Suomessa.
Lisäksi meidän on opittava pelaamaan jo jaetuilla korteilla paljon paremmin. Maassa asuvissa ulkomaan kansalaisissa lasten, opiskelijoiden ja työllisten osuus on yhtä suuri (66 %) kuin Suomen kansalaisissakin, mutta työttömien ja työvoiman ulkopuolella olevien osuus on merkittävästi suurempi. Sen sijaan eläkeläisten osuus on merkittävästi pienempi. Suomessa jo olevissa ulkomaalaisissa on huomattava työvoimapotentiaali, kunhan kotouttamisessa ja työmarkkinoille integroinnissa onnistutaan nykyistä paremmin.
Timo Vesala
Kirjoittaja on Kuntarahoituksen pääekonomisti.
Tutustu Timon aiempiin blogikirjoituksiin:
- Talouden vuosi 2020
- Syksyn toteutuneet talousluvut kuin nousukaudelta – valitettavasti odotusten synkkeneminen jatkuu
- Uusi väestöennuste on karu, mutta antaa aikaa reagoida
- Talouden epävarmuus suurta – taantuma ei silti väistämätön
- Miten heikko Saksan talouden tila todella on?
- Rahapolitiikan uusi kevennysaalto kertoo maailmantalouden poikkeuksellisen suurista riskeistä
- Kasvuennusteita reivataan – myös julkisen talouden näkymä muuttunut haastavammaksi
- Talouden kaksi käännekohtaa